Mä osaan! -podcast

Mä osaan! -sarjassa Teemu Potapoff keskustelee Elina Gustafssonin, Jari Sarasvuon ja Palefacen kanssa osaamisen huomaamisesta ja sen näkyväksi tekemisestä. Jaksoissa selviää, miten julkisuudesta tutut henkilöt ovat huomanneet olevansa hyviä joissain asioissa, ja miten he ovat hyödyntäneet tätä tietoa. Mä osaan! -podcastin tavoitteena on herättää kuuntelijoissa halu pohtia omaa osaamistaan ja taitojaan.

Sarja on tehty Osaaminen näkyviin -viikoille yhteistyössä Sitran Osaamisen aika -podcastin kanssa.

Podcast on kuuunneltavissa osoitteessa podplay.fi.

Mä osaan – Elina Gustafsson

Haastattelija: Teemu Potapoff

Haastateltava: Elina Gustafsson

Äänitteen pituus: 00:34:31

Äänitys alkaa.

Teemu Potapoff (musiikkia taustalla): Mä osaan -sarjassa minä Teemu Potapoff keskustelen vieraideni kanssa osaamisen huomaamisesta ja sen näkyväksi tekemisestä. Keskusteluissa kuulemme, miten meille tutut henkilöt ovat huomanneet olevansa hyviä joissain asioissa, ja miten he ovat käyttäneet hyväksi tätä tietoa. Samalla toivomme herättävämme teissä kuulijoissa halun pohtia oma osaamistanne ja taitojanne. Sarja on tehty yhteistyössä Sitran Osaamisen aika -podcastin kanssa. (Musiikki loppuu.)

00:00:29

Teemu Potapoff: Oman osaamisen tunnistaminen on joskus haastavaa, mutta samaan aikaan vaikeaa on myös oman osaamisen tunnustaminenkin. Monille on haastavaa todeta: ”mä osaan!”, sillä syvälle suomalaiskansalliseen mentaliteettiin on iskostettu ajatus siitä, että on leveilyä todeta olevansa jossain hyvä. Vieraanani osaamisesta on puhumassa eläköitynyt nyrkkeilijä Elina Gustafsson. Heti kärkeen mennään tänne syvään päätyyn, jos sun pitäisi kuvailla itseäsi, mitä sanoisit?

Elina Gustafsson: Kyl mä sanoisin, et mä oon energinen, eloisa, heittäytyjä, seikkailija.

Potapoff: Aika positiivisia attribuutteja liität itseesi.

Gustafsson: *Nauraa* Joo. Tempperamenttinen, mä oon kuitenkin Porista tuun. Et mul löytyy varsinki ku mä oon väsyny, ku must tulee vähän väsyny, niin sit, ja siis ratissa mä oon niin porilainen.

Potapoff: *Nauraa* Mikä on…

Gustafsson: Vähän semmonen kiukkunen. Joku joskus sano ku kuulutti mut kehään tai jotain sano, et se on sopivan kiukkunen porilainen. Oisko ollu näin. Mut joo. *Nauraa*

Potapoff: *Nauraa* Kuten mä tossa alussa jo totesin, sä olet jo eläköitynyt nyrkkeilijä, entinen sellainen. Ammattilaisurheilijan uran luominen ei oo helppoa. A, siksi koska urheilijana oleminen ylipäätään on haastavaa, ku kaikki sohvien ammattiosaajat huutelee. Ja b, uran luominen perinteisesti niinkin miesvoittoisessa lajissa kuin nyrkkeily, miten sä onnistuit siinä?

Gustafsson: Kyllä, se vaati tota mun selkärangasta ihan kaiken.

Potapoff: Mm.

Gustafsson: Et mä onnistuin siinä. Ja jotenki systeemi on urheilus tosi huono, et mähän olin tosi lahjakas heti, et must nähtiin, että. Et mä siis voitin sen ensimmäisen suomenmestaruuden, mul oli viis matsii alla, vai kuus. Ja tota, menin heti vaan sil asenteel, et mä en oo tullu Rovaniemel niinku häviimään. Ja voitin, mutta tota sitte huomasin, et joo okei, mul on niinku rahkeet, mä haluun tehä täst itelleni ammatin ja työn. Niin, mä oon esimerkiksi, se on vaatinu tosi paljon sitä, et mä öö… olin koulussa, niin mä oon viidelt aamusta heränny niinku juoksee metsään lenkille, ja siel vast kuudelt sytty valot. Oli liukasta, ja siel meikä on kuule painanu menee. Et mun on niinku mentävä tosi aikasin, et mä kerkeen tekee sen ensimmäisen treenin. Sit mä olin tota koulussa, kautta töissä, työharjottelussa. Sitte treenasin illalla, niinku lajia. Ja tätä jatku niinku kaks-kolme vuotta. Ja mä onnistuin sit siinä mielessä, että mä menin, pääsin ensimmäisiin arvokisoihin 2016. Mä olin neljä vuotta nyrkkeilly, ja mua ei meinattu ollenkaan ottaa siihen mukaan. Et se oli, se oli niinku pitkä tie, et mä pääsin sinne. Mut mä olin silleen, et c’moon, että, en mä voi koskaan pääse näyttää, et jos mä en saa siihen mahollisuutta. No sit mä pääsin, ja mä toin ensimmäisistä arvokisoista maailmanmestaruuspronssimitalin. Nii sittenkö mä olin niinku tehny ihan sikana töitä, repiny niinku omasta selkänahasta sitä aikaa, ja että mä vaan nyt teen, et mä pääsen mitaleille. Ja kun mä pääsin mitaleille, niin sen jälkeen se helpottu, et sit mä pääsin niinku olympiatuen niinku, tai niinku tuen piireihin.

00:03:46

Potapoff: Oliks toi ensimmäinen iso voitto sulle, se hetki et sä tajusit, et sä oot hyvä nyrkkeilemään, vai oliks se tapahtunu tämmönen herätys jo aiemmin?

Gustafsson: Ei siis mähän, mä vaan mietin ku mä olin silleen, mitäköhän mä nyt teen. Mä olin kakskymppinen. Mä ryyppäsin, joka viikonloppu. Mä kävin raksal töissä, ja mä olin sillee: ”mitä ihmettä mä teen mun elämälläni”. Ja sitte tota kaveri suositteli et mee salille. Mee nyrkkeilysalille, et siel on valmentaja ketä saa sul niinku ilmat pihal.

Potapoff: *Nauraa*

Gustafsson: Nii tota, menin sinne, nii ei ollu siis mitään kamppailutaustaa. Mut sit oli vaan, niinku valmentajat oli vaan sillee, että siis, eiks sul oo mitään kamppailutaustaa ja näin et. Mä oon aina ollu tosi liikunnallinen, hyvä lajissa ku lajissa. Mä oon ollu aina niinku hyvä heti. Niin tota, mut semmonen liikunnallisuus on tietysti nyrkkeilyyn auttaa tosi paljon, ku se on tosi monipuolinen laji. Mun pitää osaa hallita mun kehoo, mun jalkoi, käsii, rytmi, kaikki. Niin tota, se autto siihen et kyl mä sit niinku tajusin, että aika äkkii sen niinku muiden kautta, et okei, mä oon täs hyvä. Mut mä haluun olla maailman paras.

00:04:54

Potapoff: Miksi juuri nyrkkeily? Miksi sä ajauduit juuri siihen, oishan se voinu olla joku toinenki laji?

Gustafsson: Joo. Siis mähän tota oon pelannu 10 vuot jalkapalloo, oon koittanu suunnistusta, salibandya, ja koululiikunnas olin aina koulujoukkueis mukana. Mut miks nyrkkeily, on se mun temperamentti.

Potapoff: Mm.

Gustafsson: Et mä rakastan vauhtii ja vaarallisii tilanteita. Ja sit se, että mä en oo joukkueurheilija. Et mä oon yksilöurheilija. Ja tämän tunnistaminen oli tosi tärkee mulle. Mut en mä silloin kun mä pelasin jalkapalloo tienny, et mä oon yksilöurheilija. Paitsi se, et mua, mua ärsytti se paljon ku jos muut teki jonku virheen. Sit mä olin sillee, et nyt loppu. Mä otin sen pallon, ja vein sen niinku puolustuksesta maaliin toiseen päätyyn.

Potapoff: Mut tossahan on yksilölajeissa on se hieno puoli, totta kai se on sekä raskasta, mutta myös palkitsevaa, et sä oot ite vastuussa itsestäs ja omasta tekemisestäs.

Gustafsson: Eiku just tää. Mä en voi syyttää jos mä saan turpaani, niin se on tasan vaan mun, mun kontolla. Et siin ei oo niinku et, et siit mä niinku tykkään et se oon minä eikä ketään muu.

00:06:00

Potapoff: Vanha sananlasku toteaa, että sieltä katsomosta löytyy ne parhaat nyrkkeilijät. Kuinka paljon sivustahuutelijoiden huutelut ovat vaikuttaneet suhun ja sun tekemiseen?

Gustafsson: Joo totta kai se on aina helppoo huudella sivusta, mut totta kai siis oon aika paljon koittanu sulkee poies, et en välitä enkä kuuntele. Koska aina on huutelijoita. Aina on ihmisiä, ketkä tietää. Eikä ne tiiä sun tarinast tai sun elämäst yhtikäs mitään.

Potapoff: Mm.

Gustafsson: Et sekin on hauska, ku kattoo vaik olympialaisii. Nii, ei me katsojat tiedetä yhtään kuin paljon tuskaa, vaivannäköä, hikeä, kyyneliä, varmasti iloa ja kaikkee muutaki. Ja toivoisin, et enemmän iloo ja nautintoo siin tekemises kun mitään tuskaa. Mut se, että ei voi tietää mitä kaikkee siel on taustalla vaik kun joku hyppää kehään. Oon aina koittanu sulkee sen pois, ja ollu silleen, et en mä niinku. Mä teen tätä itelleni, mikä ei kylläkään uran alkuaikoina. Munhan mentaliteetti oli silleen, että mä näytän teille. Et mä näytän et must on johonki.

Potapoff: Mm.

Gustafsson: Ja tää oli myöskin se mikä ajo mut masennukseen.

Potapoff: Okei, se ajo sut masennukseen, mut osasitsä jollain tavalla myös toi ”paa tulee, oota mä näytän sulle”, myös voimavaraksi?

Gustafsson: Se oli mun isoin voimavara.

Potapoff: Joo.

Gustafsson: Viha, ja sit toi oli mun isoin voimavara. Mut mähän en vihaa myöskään voi käyttää nyrkkeilyssä, koska se on niinku öö… jos sä alat käyttää voimaa, niin sun lyönnit näkyy. Eli ei missään nimessä, mutta mä osasin valjastaa sitä. Tai sit se niinku joutu valjastaa sitä vihaa, ja sit se ehkä just käänty siihen, niinku halus näyttää.

00:07:37

Potapoff: Minkälainen prosessi toi tavallaan kaiken vihan ja epäilysten kääntäminen omaksi voimavaraksi oli?

Gustafsson: Oli tosi, tosi pitkä ja eihän se tapahdu sormii napsauttamalla.

Potapoff: Mm.

Gustafsson: Et vast niinku, sanotaan, et just sen mun masennuksen jälkeen, sit sen jälkeen ku mä aloin, koska mä hukkasin itseni tohon, siihen näyttämisenhaluun.

Potapoff: Mm.

Gustafsson: Et enhän mä enää nyrkkeilly itselleni, vaan niille muille, et katsokaa ja nähkää mut. Et halus niin tulla kuulluks ja nähdyks sen kautta. Ja sit mul tietysti kasvo se identiteetti siihen nyrkkeilyyn, et jos mää hävisin, niin mä olin paska ihminen, ja jos mä voitin, niin mä olin hyväksytty ja hyvä ihminen. Nii toi oli myös se, et minkä takii se oli mentaalisesti niin superraskasta.

00:08:23

Potapoff: Ootsä koskaan joutunu kasvattamaan kovaa kuorta ympärille, nimenomaan sen ammatillisen osaamisen ympärille?

Gustafsson: Siis se, että mä oon jo nuorest asti kasvattanu niin kovan kuoren ympärille, niin se nyrkkeily oli vaan niinku siihen semmonen piste ii:n päälle.

Potapoff: Mm-hm.

Gustafsson: Koska mä oon niinku esimerkiks ollu silleen, et mä oon ollu huono näyttää kipuu.

Potapoff: Mm.

Gustafsson: Niin toihan on ihan niinku nyrkki silmään, että mee nyrkkeilyyn, koska siin ei tavallaan saa näyttää sitä kipuu ja et sattuu, vastustajalle. Nii sehän oli niinku luotu mulle. Mä olin niinku

luonut itseni ihan nyrkkeilijäks vaikken mä sitä tienny. Mut sitte kyl huomasin et minkä takii mä tunsin niin, et mä oon kotonani, ku mä olin nyrkkeilysalilla. Et se oli.

00:09:07

Potapoff: Onks toi koskaan valunut siviilielämään saakka, toi kova kuori? Koska uhreilijathan ei koskaan käy vaan sporttailee, vaan ne elää sitä elämää 24/7.

Gustafsson: Joo kyl mä sanon, et mä oon sairastunut vahvuuteen. Elikkä oon ollu niinku niin kova, että ei oo voinu näyttää et mää tarviin apuu, tai et mua sattuu, tai mää haluisin syliin, tai mitään. Niin tota, todellaki siis se oli yhtä. Mä en osannu erotella siviiliä ja työtä. Minkä takii taas on syy miks masennuin niin isosti.

00:09:41

Potapoff: Mistä puheenollen, minkälaista eläminen on, kun kaikki pyörii yhden ja saman asian ympärillä? Sä et mee vaan toimistolle ja lyö kellokorttii sisään ja sit mee margariinihihnalle, vaan sä elät ja hengität sitä.

Gustafsson: Kyllä. Siis sehän oli semmonen 24/7 työ.

Potapoff: Mm.

Gustafsson: Niin kyllähän se elämä supistuu tosi paljon. Ja se on vaan sitä, et mä huolehdin niinku 100 prossaa siitä, et mä palaudun, mä syön, mä treenaan. Palaudun, syön, treenaan, palaudun, syön, treenaan. Et se on siinä. Et mikä maksimoi sitä palautumista, et mä oon siinä seuraavas treenis taas kunnossa. Nii se, se pyöri sen ympärillä.

00:10:26

Potapoff: Mennää vähän ajassa taaksepäin, sä sanoit, että kaverit ikään kuin patisti sua, et mee nyrkkeilemään ja mee salille. Ja sit pikkuhiljaa sä tajusit, että hei tää onki mun juttu. Minkälaisia ne urapolun ensiaskeleet olivat?

Gustafsson: Se, et mä menin salille, ja olin vaan. Siis aika heti vaan jotenkin koukutuin siihen nyrkkeilyyn. Siihen saliin, ja tuoksuun, ja se tota niinku fiilis mikä siel oli, niin mä koukutuin siihen heti. Ei me oltu kauaa treenattu, varmaan kuukausi pari, mä sanoin mun koutsille, että mä haluun olla maailman paras. Et tavallaan, et se miks must tuli sit Euroopan paras *nauraa* omas sarjassani myöhemmin, niin on se, et se mun tahtotila ja niinku et mä oon ollu tosi motivoitunut ja sitoutunut. Et ne on ollu niinku ne, ja mä oon tehny niinku ihan superpaljon töitä sen eteen.

00:11:19

Potapoff: No mikä sulle toi uskoa siihen omaan osaamisees tuolloin ensimmäisinä vuosina, alkuaikoina?

Gustafsson: Ehkä se nopee kehittyminen. Mä opin tosi nopeesti. Ja sitten ku mul on hyvä kehonhallinta ja tälleen, niin se oli. Mä opin tosi nopeesti. Et kyl se, kyl se aina niinku hyvien, hyvien kokemusten kautta ja onnistumisen kautta tulee se, et okei, me ollaan oikeal tiellä. Mul on itseasias tosi vähän tappioita. Et mul on 105 matsii, ja niist on 20 prosenttii häviöitä.

Potapoff: Ja sua ei oo käsittääkseni koskaan lyöty luvuille?

Gustafsson: Ei oo lyöty.

00:11:55

Potapoff: Minkälaista osaamista nyrkkeilijältä vaaditaan?

Gustafsson: Öö… tosi monipuolista. Siis no, kehonhallinta ensinnäki. Että silmä-, käsi-, jalkakoordinaatio, ja. Mutta kyllä se isoin on myös se mieli. Mielenhallintaa. Et se kaikki lähtee sielt päästä. Et mä aina sanon, että se voittaa matsin, kenen pää kestää. Ja just se, esimerkiks ollaan nähty nytte olympialaisis Mira, Mira Potkosen matsei, niin siit näkee sen tahtotilan. Et se on vaan päättänyt.

00:12:28

Potapoff: Kuinka usein tapahtu takapakkeja tuolloin uran alkumetreillä?

Gustafsson: Alkumetreil ei käyny, ei tullu itseasias mulle niinku kauheesti takapakkeja. Paitsi mitä, siis joku loukkaantuminen tuli silleen, et mul meni polvi. Polveen tuli joku ihmeellinen kipu, mikä sit johtuki mun alaselästä. Joku lääkäri meinaski jo leikata mun polven, mut sit mul tuli sellanen intuitio, et eijei, et leikkaa. Ja sit mun vika olikin selässä, et mul oli selkä ja lantio ihan vino. Mutta niinku silleen, et mul ei ollu ku vaan tullu, tuli sit vaan tolleen niinku rasituksesta tollanen. Ja et keho oli vääräs asennos. Mut silleen niinku takapakkeja ei siel, muuta ku sitte, et mä vaihdoin tietysti mun ensimmäisen valmentajan pois, ku mä olin treenannu sen kaa kaks vuotta. Nii se oli tietysti niinku silleen iso juttu silleen mentaalisesti.

Potapoff: Mm.

Gustafsson: Että se oli tosi raskasta niinku, ku ei haluis kenellekään mitään pahaa, ja mä oon tosi kiltti ja lempee luonne oikeesti. Niin se teki niinku kipeää, mut sit taas ku mä vaihdoin, kuuntelin itseeni ja olin silleen, et jos mä haluun menestyy paremmin, niin mun pitää mennä eteenpäin, ja et tol valmentajal ei oo mulle mitään annettavaa enää. Niin sitte tota vaihdoin seuraa, ja siit sitte taas lähti ihan hirmunen kiito eteenpäin, et opin niin paljon sitä tekniikkaa ja kaikkee. Mut mul on kyl

silleen ollu hyvä toi alku-ura, et siel ei tavallaan oikeen oo niinku takapakkeja, et mä vaan niinku menin *nauraa* ja joka päivä kyl aika, tai viikkotasol niinku kehityin.

00:13:57

Potapoff: Sä mainitsit, että 105 otteluu, nyt reilusti yli 100 otteluu myöhemmin, niin miltä ensimmäiset häviöt tuntuivat?

Gustafsson: Ensimmäinen häviö oli itseasias mun eka matsi. Ja se oli ihan kauheeta, koska mähän siis inhosin häviöitä yli kaiken. Niin mähän en vastannu kenellekään puhelimeen, ja olin vaan silleen, niinku häpesin itseäni ja että olin menny häviimään ja. Et se oli niinku kova pala, mut ku mä olin nähny jostain, että oli ollu jotain positiivista mainintaa jossain, niin sit mä olin, et okei et ehkä, ehkä mä en ollukaan niin huono ja sitte.

Potapoff: Oliks se semmonen maailmanlopputilanne sillä hetkellä?

Gustafsson: No kyl se aika oli. Kyl se on silleen, et kyl mä ku. Ku ei ollu, ku mä en osannu enää, se oli ensimmäinen matsi, niin mulla ei ollu niinku taitoa ja kykyjä käsitellä sitä mitenkään.

00:14:52

Potapoff: Kuinka paljon se söi uskoa sun omaan osaamiseesi nyrkkeilijänä?

Gustafsson: No mä käänsin sen päinvastoin. Et mä olin silleen, et jumalauta, et täält tullaan. Et mä niin näytän, et tätä ei enää tapahdu. Et mä oon niinku aina kääntäny sen, et mul on jotenki ollu aina niinku tosi paljon toivoo, vaik on ollu ihan toivottomia tilanteita myös. Mut jotenki aina mä koitan pitää siit valosta kiinni, edes niinku pikkuvarpaalla. Et se on myös se, et minkä takii mä oon nyt tässä.

00:15:28

Potapoff: Minkälaisessa roolissa sun valmentajat, ja totta kai myös läheisesi ovat olleet kaikkina noina vuosina?

Gustafsson: Totta kai iso, varsinki siis valmentajat on siin niinku koko ajan, niin on tosi isos roolissa. Ja tota, mul ei oo kauheen ruusust kerrottavaa heistä, paitsi uran loppupuolelt vasta. Ja läheiset niinku myös on joutunu tavallaan silleen. Tai en mä tiiä, tottumaan siihen, että mä vedin sen kyl tosi, tosi koville, ja laitoin isot rajat itelleni. Et en kauheesti käyny missään juhlissa, siis ihan vaikka sukujuhlissa, koska sit tähän tulee se painojuttu kamppailu-urheiluun. Ja mul oli syömishäiriö, ja se meni tosi sairaaks. Niin mä en pystyny menee mihinkään juhliin mis on jotain kakkuu tarjolla, koska se tuntu niinku liian. Et jos mä otan sitä kakkuu, niin sit mä lihon heti kaks kiloo. Ja et mul oli tosi sairas ajatusmaailma sen ruoan kaa. Niin tota, et oon, oon ollu kyl paljon sillee niinku pois öö… läheisten luota, ja kavereiden luota ja näin.

00:16:35

Potapoff: Kaduttaako?

Gustafsson: No ei oikeastaan, koska kaikki ne, jotka on jääny, niin on niit tosiystävii.

Potapoff: Mm. Mikä on sun urasi syvin kuoppa, tai isoin epäonnistuminen?

Gustafsson: Mä lähdin miettii tätä niinku ottelutasolla.

Potapoff: Mm-hm.

Gustafsson: Mut…

Potapoff: Sä voit laajentaa sen.

Gustafsson: Joo, mun täytyy laajentaa, koska jokanen häviö, jokanen kipeä häviö on johtanut johonkin parempaan, ja muutokseen. Joten mä en nää niit negatiivisina, vaan ne on ollu tienristeyksii. Vaan kyl se syvin kuoppa on se syömishäiriö, kautta masennus. Ja mä en pysty erottelee noita, koska kumpi tulee ensin, tai onko syy-seuraus, tai näin päin pois. Mut se on ollu todella pimeitä aikoja, ja todella synkkää.

00:17:25

Potapoff: Mitä ne ajat veivät sinulta?

Gustafsson: Ne veivät multa kyvyn, et mä en pystyny oikeen, enkä halunnu nähdä ihmisii. Ja mä rupesin vähän vihaa ihmisii, koska vihasin varmaan vähän itseänikin siinä samassa. Ja tota mun täytyy siis sanoo, et mähän voitin siin euroopanmestaruuden masentuneena. Mutta se oli just se, että mä laitoin vaan kaiken fokuksen, et mä jaksan sen seuraavan treenin, ja seuraavan treenin. Ja et nää johtaa tähän kisoihin. Nii siihen mä niinku laitoin sen kaiken vähäsen jaksamisen mitä oli. Ja muuten se oli niinku aika tosi synkkää, synkkää aikaa, et ei jaksanu kauheesti iloita ja olla iloinen kyllä mistään, niin se on ollu kyllä. Ja siis mul tulee kirja 16.9. Ihan parin kuukauden päästä, niin siel on sit vähän tarkempaan, tarkempaan kuvailtu, et miltä se on sit tuntunu, että.

00:18:19

Potapoff: Samaan aikaan voitaneen myös kysyä, että mitä toi aika toi sulle?

Gustafsson: Mä oon sitä mieltä, että ilman sitä aikaa mä en ois nyt tässä. Koska mä oon vapaa, mä nautin mun elämäst, niin mä oon puoltoist vuotta ollu maailman onnellisin. Mul ei oo ollu huonoo päivää. Ja mä päätin silloin vaan, että, puoltoist vuotta sitten, et jumalauta, mä oon 28, et mä oon ansainnu olla onnellinen joka ikisellä elämän osa-alueella. Mä rupesin tekee duuniin siihen, ja must tuntuu, et mä just käänsin sitä, tai et mä olin niin paljon tehny sitä duunii ja nyrkkeilly. Ja nyt oli aika kääntää se myös muhun itseeni, sitä duunii. Että Ellu, et sä oot ansainnu

parasta, ja et sä oot rakas ja niinku, et mun piti opetella rakastaa itteeni, ja kunnioittaa itteeni. Mutta ilman sitä synkkää aikaa, niin enhän mä osais ajatella, tai arvostaa sitä miltä tuntuu olla valossa.

00:19:20

Potapoff: Niin ilman mustaa ei voi olla valkoista.

Gustafsson: Just sitä.

Potapoff: Onks sulle sitte Eurooppamitali, jos näin sanotaan, niin onks se sulle sun suurin uran onnistumisen hetki?

Gustafsson: Ei.

Potapoff: Ei. Mikä se on?

Gustafsson: Mun uran suurin onnistuminen on, et mä osasin lopettaa ajoissa. Sano mulle ykski nyrkkeilijä, ketä ois osannu lopettaa ajoissa. Onks niitä? Tietsä, et ei oo kauheesti esimerkkejä just siitä, että öö… Tää on ollu tosi ristiriitast, koska, tai ei nyt tosi ristiriitast, mut oon paljon miettiny tätä aikaa. Mä lopetin kaheksan kuukaut sitten öö… Nyt on olympialaiset käynnissä, ja samaan aikaan tulee TTK-pressi, missä mä oon.

Potapoff: Mm.

Gustafsson: Sit mä mietin, et okei, että munhan pitäis olla tuol olympialaisis, mihin mä tähtäsin yheksän vuotta, enkä päässy.

Potapoff: Mm.

Gustafsson: Koska siis lopetin, välilevynpullistuma tuli selkään, ja mä olin silleen, et tää on liikaa, et mä en pysty, että done. Ja tota, nyt on olympialaiset käynnissä, ja samaa aikaa mä oon nyt niinku tällasessa tilanteessa, et tulee niinku nää tanssikisat ja näi, ja mä ajattelin silleen, et okei, jos mä olisin nyt olympialaisissa, niin mä olisin todennäköisesti silleen tosi omis oloissani, ehkä vähän surullinen. Vaikka olisinkin siellä, mihin oon niinku joskus halunnu mukamas maailman eniten. Mut koska se siirty siihen, et se ei lopulta ollu mun unelma enää, mut mä en vaan tiedostanu sitä, enkä ollu rehellinen itselleni, niin mä en myöntäny sitä. Ja et mä olisin siellä vähän nälkiintyneenä, vähän paino-ongelmis, ja tälleen. Koittaisin, ja kauheet paineet jostain voittamisesta ja näin. Tai sit se, et sit mä olinki vapaa, onnellinen, ilonen, energinen, hyvinvoiva tilanteessa, koska mä olin kuunnellu itseäni ja sydäntäni siihen, et Ellu, et nyt on aika uusil seikkailuille. Et ehkä tää oli tässä ja katotaan mitä maailmal olis muuta tarjolla.

00:21:15

Potapoff: Kuinka iso paikka se oli luopua niinkin merkittävästä tekijästä kuin omasta urasta, mitä sä olit rakentanu jo pitkänaikaa, ja suunnata katse kohti uusia seikkailuja?

Gustafsson: Jep. Se oli pitkä tie ja mä sanon, et se alko siin euroopanmestaruuden jälkeen 2018, kun mä aloin rakentaa omaa itseäni uudestaan ja kysyy, et kuka on Elina Gustafsson. Koska mä en todellakaan tienny. Et ihmisii, muahan pysäyteltiin kaduilla, ja tuntemattomat ja tutut kyseli, et no koska seuraava matsi, ja tavallaan et se keskustelu oli aina siin nyrkkeilyssä. Mä hukkasin itseni.

Potapoff: Mm.

Gustafsson: Et mä en niinku tienny, et kuka mä oon. Nii sitte mä pyysin apuu, menin terapiaan, ja siitä alko niinku oman itseni löytäminen. Ja jotenki mä olin myös ehkä varmaan vähän odottanu, tai olin odottanu sitä aikaa, et sit ku tää ura loppuu joskus, niin must voi tulla ihan mitä vaan. Et huomasin, et se alko voimistumaan ihan hirveesti, varsinki niinku 2020 kesällä. Mä olin sillee, et ei vitsi, että sit ku tää ura loppuu, niin sit mä teen sitä ja tätä, vitsi miten niinku maailma aukee, ja mitäköhän must tulee. Mä voin tehä mitä vaan, mutta mitäköhän se mitä vaan on. Niin tota, jotenki ku se oli sit voimistunu niin paljon, nii mä tiesin kuka mä oon, ja se nyrkkeily ei ollu enää mun identiteetti, nii se oli lopulta aika helppo päätös, että ku tuli se selkä vielä siihen, niin mä olin sillee, et nonni, tää oli merkki. Se oli siinä. Jossen mä nyt kuuntele tätä merkkii, niin se selkä menee niin pahasti, et mä en koht liiku ollenkaan.

Potapoff: Mm.

Gustafsson: Mä en ollu todellakaan valmis siihen, eikä nyrkkeily oo niin arvokasta, että mä menetän mun kyvyn liikkuu. Niin, sit mä olin vaan, että se oli nyt sit siinä. Ja totta kai se siis niinku pyörittelin sitä, mut sit tuli just niinku se, että ku mä olin itselleni pystynyt sanoo sen rehellisesti, et Elina, olympialaiset ei oo sun unelma enää, mikä on sun unelma? Olla vapaa. Mä halusin olla niin paljon vapaa, et se vei mua niinku eteenpäin. Ja se oli, mikse se sit oli niin helppo tavallaan päästää siit viimesest kahleest irti.

00:23:21

Potapoff: Onks semmosta osaamista, mitä tuolta kehästä ja treeneistä on tullu, mitkä on esimerkiksi jokapäiväisessä käytössä sulla?

Gustafsson: No siis mun mielest urheilu parhaimmillaan on matka itseesi. Ja siis oppimatka. Siis urheilussa oppii niin lyhkäsessä ajassa niin paljon. Mennään lujaa eteenpäin, tulee pettymyksii, tulee voittoi, miten sä käsittelet niitä. Ja siis urheilumaailma on antanu mulle ihan valtavan hyvät eväät jatkaa nyt mun elämää. Ne on niin tietsä sisäänrakennettui juttui, et mä en tiedä osaanks mä sanottaa niit täs

nyrkkeilymaailmasta, vaan siit ehkä urheilumaailmasta enemmäkseen. Niin oon saanu eväitä siihen niinku *tuoli narahtaa* nykypäivään.

Potapoff: Mitä sä voit sitten soveltaa siviilielämässä ja kaikessa muussa sun jokapäiväisessä tekemisessä.

Gustafsson: Jep, just sitä.

00:24:21

Potapoff: Jos sun pitäis ihan rehellisesti itseäsi arvioida, ja nimenomaan nyrkkeilijänä, niin mitkä olivat sun osaamises vahvimpia puolia?

Gustafsson: Mun vahvin puoli oli rohkeus. Että mä en koskaan pelänny mennä lyömään.

Potapoff: Ristiaskelilla vaan ja…

Gustafsson: Joo ristii vaan pum. Ja ristiin ku lyödään, niin se on, että silloin yleensä sattuu.

Potapoff: *Nauraa* se on upporikasta ja rutiköyhää.

Gustafsson: Jep, just näin.

Potapoff: *Nauraa*

Gustafsson: Ja tota, et mä oon, mä oon tykänny aina lyödä ihan sikana. Ja sit silleen, että tota. Et se on ollu ehdottomasti se ykkönen. Ja sit mä oon ollu tosi kovakuntonen, vahva. Ja siis tosi erilainen. Mä oon ollu siis liikkuva, ja siis lyöny vähän niinku mist kulmast tahansa, mikä on aika yllätyksellistä. Nii ne oli varmaan mun.

Potapoff: Entä heikoimpia?

Gustafsson: Heikoin on sitten sit ehkä maltti. Et olis jossain.

Potapoff: Mm.

Gustafsson: Sitte aina ku rupes malttaa, nii sit ainii, et täst voi tehdä vieläki helpompaa. Et maltti, ja sitte tota, mm *maiskautus* varmaan menee noihin mentaalipuoleen myös, että välil oli niin kova tahto voittaa, et mä kaahasin itseni ulos siit ottelusta. Eli alisuoritin, koska ylisuoritin. Tietsä, et mä oon niinku menny niin kauheel tarmolla, niinku vaa lähteny huitoo, et se tekniikka on niinku hajonnu. Ja et se on ollu sellast vähän niinku hallitsematonta.

00:25:51

Potapoff: Miten sä pyrit kehittämään itseäsi paremmaksi juuri noiden heikkouksien suhteen?

Gustafsson: Ei se auta ku…

Potapoff: Töitä, töitä.

Gustafsson: Töitä, ja sitte varsinki niinku otteluita. Koska siel aina näkee niinku eniten. Siel tulee se selkärangasta.

Potapoff: Sä mainitsit itse ton euroopanmestaruuden tossa äsken, ja sä puhuit siitä tosi ylpeästi, ja silleen. Mä huomasin, et sun ryhtikin vähän nousi ja näin, et…

Gustafsson: *Nauraa* okei.

Potapoff: …sä oot selkeesti ylpeä siitä. Mut siitä mul tuli mieleen, et suomalaisten on usein aika hankala kehua itseään ja nostaa esiin omaa osaamistaan ja onnistumisiaan. Miten sä niinku näet tämmösen?

Gustafsson: Se on täysin totta, jotenki sillee, että, et jaa, sil on noussu kusi päähän, ja et on niinku tosi silleen, et se kenel onni on, se onnen kätkeköön.

Potapoff: Mm.

Gustafsson: Siis mitä paskaa.

Potapoff: Niinpä.

Gustafsson: Siis täysin paskaa, että ei ihminen mee rikki, että sitä kehutaan, tai et se kehuu itseään. Mun mielest on hienoo, et hän tunnistaa. Totta kai sit semmonen niinku vähän myös, et missä asiassa, ja missä kontekstissa se niinku tulee esille, mut sellanen terve tsemppaaminen itteensä ja niinku omaan tekemiseen, niin täytyy olla. Ja on ihanaa et on, että kyl mä oon niinku jotenki mä oon. Ja mä oon ollu siis aina, mä oon ollu tosi ankara itelleni.

Potapoff: Mm.

Gustafsson: Totta kai, mä olen huippu-urheilija, niin on täytynykki olla. Mut sillee, että, et nykypäivänä just, et mä kuulen heti kun joku alentaa itseensä, niin mä korjaan sitä heti.

Potapoff: Mm.

Gustafsson: Tai mä sanon sitä, et ei, sä oot ihana. Eijei, et sä oot hyvä. Sä riität. Ja sitä. Et vaik tuliski jotain, mä niinku aina, mä heti nappaan siit kiinni. Koska mä tiedän milt se tuntuu, ja se ei tee hyvää. Jos sä aina toitotat jotain, et mä en oo hyvä, mä en oo hyvä, niin et sä olekaan hyvä. Se on vaan niin, et sil mielellä on niin iso merkitys siis kaikkeen. Et esimerkiks mul on semmonen uskomus, et mä voin tehä ihan mitä vaan. Ja mä voin tehä mitä vaan. Ja must on mihin vaan. Mut sit se, et yleensä se ei oo näin, et on just sitä, et en mää ku en mä uskalla ja mä en pysty. Nii kyllä uskallat ja kyllä pystyt.

Potapoff: Mm.

Gustafsson: *Nauraa* Mut se on just, et sun pitää vaan ite uskoo ittees.

Potapoff: Ja se ensimmäinen askel.

Gustafsson: Se on se vaikein, mutta sen jälkeen. Ja sitten ku kerran tekee, ylittää ittensä. Nii huomaa, kui euforinen ja hyvä fiilis siit tulee. Sit se alkaa niinku helpottuu. Mut se ensimmäinen on se vaikein. Mut totta kai mul on niinku se, että must tuntuu et mä kuitenki joka kerta ylitin itseni kun mä astuin kehään. Tai tietsä, se ei koskaan ollu helppoo. Ja sit se, et jopa treeneissä mua jännitti, jos mä tiesin, et on tulos sparritreenit tai jotain. Niin mä oon jännittäny.

Potapoff: Mm.

Gustafsson: Nii jotenki siel on vaan tullu niin, ja nyt vaikka kysyy, et jännittääkö TTK-pressi, tai jotain. Nii mä oon, et ei, mitä mä jännittäisin täs? Tai tavallaan silleen, et mut on lyöty kyl ton nyrkkeilyn kaa niin koville, että aika harvat tilanteet oikeesti jännittää. Vaikka joo, totta kai jännitys on hyvästä ja näin. Mut siis silleen, että oon hurjapää ja semmonen, mutta myös tommoset myös niinku kohtaamiset ja tälleen. Et kyl mä oon aika avoin ja ronski ja sillee. *Nauraa*

00:29:26

Potapoff: Onks sun helppo ite kehua itsees ja sanoo, et sä oot hyvä jossain? Vai onks sun helpompaa kehuu jotain muuta, tai sanoo jollekin muulle, et hei, sä oot tosi hyvä?

Gustafsson: Totta kai se on aina helpompaa sanoo toiselle, mut mä oon opetellu tätä tosi paljon. Ja kyl mä sanoisin, et mä oon aika hyvä. Se, mikä mul on vaikee, on vastaanottaa positiivista, niinku oikeesti et mä otan sen vastaa. Et se on se mun vaikein.

Potapoff: Tää on se semmonen suomalaiskansallinen öö… No sanotaan tälleen vitsinpoikasena, että jos mennään jonkun luo. Niin keitetäänkö kahvit? No ei mun takia tarvii.

Gustafsson: Joo, älä mua, eijei, ei missään.

Potapoff: *Nauraa*

Gustafsson: Just näin.

Potapoff: Mihin sulla on, mihin ammattiin tästä eteenpäin sulla olisi sellainen palo, mitä sä haluaisit tehdä?

Gustafsson: Vitsi tää on niin vaikee, koska tietsä, et mul on yheksän vuotta ollu yks targetti. Nii, mä en oo niinku halunnu täl hetkel asettaa itelleni mitään, et mikä on se mihin mä palan, koska mä palan joka puolelle. Tuntuu vaan, et mul on semmonen tulitikku ja mul on bensaa valeltu mun ympärille, ja mä heitän sen tulitikun tohon ja se palaa niinku mun ympärillä.

Potapoff: Mm.

Gustafsson: Et mä oon jotenki halunnu olla tosi silleen, että mä oon tosi monipuolinen, mä tykkään monipuolisuudesta. Niin mä haluisin tehdä monipuolisesti vähän kaikkee. Mutta en osaa sanoo, et mikä olis siel semmonen the one, tai top 3:nen.

00:30:27

Potapoff: No sä täytät ens vuonna 30.

Gustafsson: Kyllä! *Nauraa*

Potapoff: *Nauraa* Ikäkriisistä ei ole tietoakaan.

Gustafsson: Eijei.

Potapoff: Sul on pitkä työura vielä edessä. Onks sulla mitään ajatusta vielä tullu, että mitä sä haluaisit tehdä isona? Mihin sä haluaisit, esimerkiks valmennusuralle?

Gustafsson: Joo siis tota, siis mä oon ihan timanttinen valmentaja. Siis mä oon niin hyvä valmentaa. Ja mä oon myös hyvä juontaa ja kommentoimaan kommentaattorina. Mut mä en sit tiiä ihan, et must tuntuu, et mä haluun tehdä jotain muuta vielä tässä lähivuodet, kuin valmentaa. Koska mä tiedän kuin paljon se vaatii, niin mä en jotenkaan oo valmis sitoutumaan siihen. Et mä oon, mä valmennan vähän silleen siellä täällä tällä hetkellä. Et oon tosi paljon vähentäny sitä. Sillon ku lopetin, niin hyppäsin suoraan valmentajahommiin, et tein sitä tosi paljon koko kevään.

00:31:17

Potapoff: Eli irtiottoa siitä maailmasta ei kuitenkaan tapahtunut heti. Et se pitää sua kuitenkin otteessaan koko ajan.

Gustafsson: Joo, ja siis mun mielest oli hienoo, et just mikä kerto siitä, et mä osasin lopettaa ajoissa, et mul ei menny maku siihen lajiin. Koska mä jäin suoraan, mä hyppäsin kehästä kehän niinku ulkopuolelle.

Potapoff: Mistä nyrkkeilyuralla oppimistasi asioista sä uskot olevan hyötyä näitä uusia ammatillisia haasteita ajatellen?

Gustafsson: Mielenhallinta. Just niinku puhuin vaikka siit jännittämisestä ja tälleen. Ku se on kuitenki, se on tos mieles. Et se mieli on kyllä niinku tosi vahva. Ja sit mää työstän sitä myös tosi paljon. Ja tykkään haastaa itseäni, mikä niinku auttaa siihen.

Potapoff: Onks sun helppo luottaa siihen, että sä osaat asioita?

Gustafsson: No siis totta kai tulee aina semmosii, et oh my God, et mitä mä nyt teen. Varsinki just jos on vähän epävarma, et ei oo niinku, ei oo tehny jotain paljoo tai. Sit on sillee: ”mitä mä taas nyt kuvittelen ittestäni, miks mä oon tällases tilantees, et oh my God”. Mutta, sit mä vaan niinku suljen

sen mielen, mä oon et hys, pois, sä et tiedä mitään. Et niinku toi on väärä, et mä pystyn kyllä, kyl mä osaan. Ja jossen mä osaa nyt, niin mä opettelen, ja mä niinku. Et mä haluun työstää. Ja ei kukaan oo täydellinen heti, niin silleen, et mun mielest on, täytyy säilyttää semmonen inhimillisyys siinä. Esimerkiks siis juontokeikat on mulle ollu silleen, et siin tulee, et apua, että mitä jos mä mokaan, osaankohan mä ja näin. Niin, mähän oon siinä tosi luontainen ja se tulee tosi hyvin, mut kyllähän siel on epäilystä, koska se on uutta.

Potapoff: Mm.

Gustafsson: Kaikki uus mihin sul ei oo semmost niinku selkärankatekemistä, nii on sillee, et totta kai se mieli alkaa heittää sitä, et sä et osaa ja näin. Mut mä en koskaan anna sille valtaa. Mä en koskaan anna sen ohjata mua. Vaan minä ohjaan, ja mä päätän, et mä pystyn. Et mä meen vaan sitä kohti.

00:33:15

Potapoff: Missä sä haluaisit olla vielä hyvä? Semmosessa asiassa missä et ole vielä mielestäs?

Gustafsson: Öö… käsilläseisonnassa, ja sit mä haluisin tehdä tota… Siis nää on aika paljon tälläsii fyysisii. *Nauraa* Mä oon jotenki silleen, mä haluisin. Mä surffiskeittaan, mä haluisin sitä oppii niinku viel niin paljon paremmin. Ja tota *nauraa* ja sit mä oon käyny motocrossia ajaa, ja sitäki mä haluisin oikeen kunnol hyppii niist isoist montuist, eiku mitä nää on?

Potapoff: Hyppyreitä.

Gustafsson: Hyppyreitä. Ja tota, mitä kaikkee. Mul on tosi fyysisii näitä tota mitä mä haluisin. Mut varmasti on jotain tota mentaalipuolenki *nauraa*

Potapoff: *Nauraa* Elina, minkälaisia neuvoja nyt tähän loppuun vielä sä antasit niille, jotka joko hakevat tietänsä tai epäilevät omia kykyjään?

Gustafsson: Et sä pystyt ihan mihin vaan, ku sä päätät sen ite, et sä pystyt. Ja oot oman itsesi puolella ja tukena. Et jätä ittees yksin, kuljet itsesi kanssa. Tää kuulostaa ehkä vähän tyhmältä, mutta niin se on. Et, et hylkää itseäs. Just sitä, et et anna sen negatiivisen äänen tulla sun polun eteen. Tallaat sen ja jatkat matkaa.

Potapoff: Kiitos Elina, kaikkea hyvää.

Gustafsson: Kiitos.

Äänitys päättyy.

Mä osaan – Jari Sarasvuo

Haastattelija: Teemu Potapoff

Haastateltava: Jari Sarasvuo

Äänitteen pituus: 00:32:30

Äänitys alkaa.

00:00:29

Teemu Potapoff: Jari Sarasvuo on hahmo, joka tunnetaan kautta Suomen. Liikemies, toimittaja, juontaja, puhuja, joka on vuosien saatossa luennoinut tuhansille, ja taas tuhansille oppimisesta, osaamisesta ja omien vahvuuksien valjastamisesta, sekä tasapainoisen elämän löytämisestä. Mikä on Jari Sarasvuon suhde ja luottamus omaan osaamiseensa ja uuden löytämiseen. Onko hänellä ”kunpa oisin tehnyt sen” -ajatuksia? Onko keisarilla vaatteita? Moi Jari, ja kiitos kun pääsit vieraakseni.

Jari Sarasvuo: Terve Teemu. Kiva olla täällä.

00:01:05

Potapoff: Heti alkuun, jos sun pitäis kuvailla sua itseäsi tänä päivänä sua tuntemattomalle ihmiselle, niin mitä sä sanoisit?

Sarasvuo: Tohon on lähes mahdoton vastata, koska musta ihminen, joka arvioi itseään ikään kuin ulkopuolelta käsin, siinä on jotain vikaa. Mutta mä nyt kuitenkin kunnioitan sinua niin paljon, et mä yritän vähän vastata. Mä oon siis yrittäjä, jonka elämä perustuu sosiaalisiin riskeihin ja niistä selviytymiseen. Ja sitte, mä olen tehnyt ammatin itselleni siitä mitä mä itse tarvitsin, jotta en olis jääny lähtökuoppiin. Eli, niinku yleensä tyypit, jotka opettaa jotain, niin mähän opetan sitä mitä mun pitäis itseni oppia.

Potapoff: Mm.

Sarasvuo: Ja totta kai mä olen tota aika semmoinen eläväinen. Tarkottaa siis sitä, että mä hahmotan maailmaa niin, että mä otan jonkun näkemyksen, se voi olla aika kärjistetty. Sit mä puen sen näkemyksen päälleni ja jaan sitä. Ja sit mä huom- saan palautetta siitä. Sit mä huomaan, et tämä osa täst näkemyksestä ei toimi. Sit mä vaihdan näkemystä. Eli mä vaihdan niinku vaatteita, ikään kuin näkemysvaatteita, ja sit mä testaan sitä. Joku on sanonu, et mä oon tuuliviiri, niin siinä mielessä totta, että mä oon aika avoin ja utelias myös sellaisia ajatuksia kohtaan, jotka ei oo mulle omia. Ja se on vieny pitkälle.

00:02:43

Potapoff: Jos mietitään nimenomaisesti sun osaamistasi ja ammattiosaamista, niin, niin miten tämmönen tuuliviiriys on vaikuttanut siihen?

Sarasvuo: No yks on se, et mä oon oppinu asioita mitä mä en ois koskaan oppinut, jos mä olisin pitänyt sen alkuperäsen kantani tai samaistunut johonkin alkuperäiseen ideologiaan. Et jossen mä olis sitä omaa heimoa jättäny niin moneen kertaan. Siis oikeestihan mä en oo tuuliviiri niinku arvojen tasolla.

Potapoff: Mm.

Sarasvuo: Tai en mä unohda tehtävääni tai tarkotustani. Mutta kyllä minä ihan niinku täysin vaivatta voin omaksua vastapuolen tavan katsoa jonkun asian, vain nähdäkseni mikä se niiden pointti on. Ja se on ollu mulle ihan mielettömän hyödyllistä. Se on, se on siis pitäny mielen tuoreena ja virkeenä, ja mä oon pystyny säilyttämään uteliaisuuttani, ja. Ja mä oon taas ollu sitä mieltä, et mun täytyy uskaltaa välillä siis polttaa omat laivani ja hylätä se, mikä on toiminu ja missä mä oon hyväksytty ja niin poispäin. Lähteä sinne, missä mua vierastetaan ja mitä mä en osaa. Ja sit kun mä palaan takasin siihen kotiheimoon, niin mulla on jotain tuliaisia. Ja se on, toistan itseäni, mut se on palvellu mua hyvin. Mul on matala kynnys kokeilla uutta.

00:04:05

Potapoff: Ja olet valmis myös sen myötä ottamaan ehkä turpaankin?

Sarasvuo: Ja huomattavasti olenkin ottanut turpaani. Ja iso osa niistä kokemuksista on semmosia, et oisin voinu jättää väliinkin. Et itsesuojeluvaisto olis voinu joskus olla vähän parempi. Ja sit myönnän, et nykysin kalkuloin paljon enemmän.

00:04:24

Potapoff: Sun CV on millä tahansa mittarilla katsottuna vaikuttava, mut mitkä pestit nostaisit uraltasi sellaisiksi, jotka aiheuttavat sisälläsi lämpimän läikähdyksen? Semmosiksi intohimohommiksi?

Sarasvuo: No kyllä se, et Juha Tynkkynen, öö Radio Citysta soitti semmosessa tilanteessa, jossa mulla oli pöydällä *naurahtaa* lainausmerkeissä parempia, semmosia, mul oli semmosia työtarjouksia, jossa oli korkeampi prestiisi. Parempi asema, parempi palkka. Ja Juha Tynkkysen soitto oli mulle niin merkittävä, et mä olin, olin halukas öö suuntautumaan sinne Radio Cityyn sen sijaan, et olisin menny vaik Helsingin Sanomiin, joka niin ikään oli siihen aikaan ajankohtainen, se harkinta. Ja katson omaa elämääni, ja sen kulkua, niin se on varmaankin ollu yks tärkeimmistä ratkasuista, jota en tehnyt itsenäisesti. Siihen liitty voimakkaasti mestari Tynkkynen.

00:05:27

Potapoff: Minkälaisessa roolissa sä näkisit nuorelle, pari-kolmekymppiselle miehenalulle, niin tämmösen mentorin, opettajan, opastajan? Kuinka suuressa roolissa heidän tulisi näytellä siinä näytelmässä?

Sarasvuo: Kun mä luen elämänkertoja, tai keskustelen siis merkittävästi elämässään onnistuneiden ihmisten kanssa, he kaikki puhuu aina opettajasta.

Potapoff: Mm.

Sarasvuo: Siis yks toisensa jälkeen. Kaikki. Tällä kertaa mä en liiottele, vaan tarkoitan sitä, että heillä on aina ollu opettajia. Ja mä pidän sitä ratkaisevana. Kun kysymys on kuinka merkittävä, niin se on kaiken ratkaiseva. Eli, tietenkään me emme löydä tietämme itse, vaan me tarvitsemme oppaan. Ja sit lopulta tie oikeestaan valitsee meidät, ei niin, että me valitsisimme sen tien. Jos mä ajattelen ihmistä, siis nuorta ihmistä, joka minun itseni lailla on eksymisvaarassa. On ollu siis harhapoluilla, on ollu, voisi vaikka syrjäytyä. Tämmönen kadotuksessa tai eksymisen tilassa oleva ihminen, niin se mitä hän kaipaa, on kypsyneempi ihminen, joka näyttää suuntaa. Ja istuttaa jotain semmosia arvoja, jotka kantaa vuosikymmenten yli. Ja ei oo kysymys siis vain minun kokemuksesta, mulle tää on itsestäänselvää omassa henkilöhistoriassa, mut on. Siis mun käsitys on se, että kaikki jotka jonnekin joskus on onnistunu kömpimään, niin ovat olleet opastettuja.

00:07:07

Potapoff: Kamppailu-urheilumaailmasta, ja noh, pääasiassa varsinki urheilumaailmasta mulle on jotenki iskostunu takaraivoon semmonen ajatus ”always be a student”, aina ole oppilas.

Sarasvuo: Kyllä. Siis nimenomaan tämä fool’s mind, tämä aloittelijan mieli. Tai se, että jokainen mestari on mestari vain sen takia, että he ovat suostuneet oppilaaksi. He ovat suostuneet alastatukseen, eli objekteiksi. Siis mestareiden vallankäytön kohteeksi, materiaaliksi. Öö kamppailu-urheilu, joka on siis suurin piirtein parasta mitä ihminen oman kypsymisensä eteen voi tehdä, se on. Se on, siis eihän meillä ole siis semmosta määrää esimerkiks väkivaltasia, päihdeongelmaisia, hukassa olevia, öö kroonisia perseilijöitä, nuoria miehiä, jos ne olis dojolla.

Potapoff: Mm.

Sarasvuo: Koska siellä sulta ei kysytä, et haluatko alistua. *Naurahtaa* Sä löydät sen paikkas saatana saman tien.

Potapoff: Jokaselle hevoselle löytyy kengittäjä.

Sarasvuo: Ihan heittämällä. Mäkin oon niissä pukukopeissa joskus istunu, ja mä oon huomannu, et moni semmonen, joka on kadulla siis ahdistunu ja agitoitunu ja aggressiivinen, niin sit kun se menee sinne pukukoppiin, ja siel on se oikee mestari, ja siel on ne vähän vanhemmat oppilaat. Ja se koodi on se, et me nöyrrymme. Kukaan ei oo lajiaan suurempi. Ja sit kun tää ihminen, tämä kadulla aggressiivinen tyyppi tajuaa, et tää on itseasias ihanaa, et saa olla oppilas. Sit se alkaa rakentua, se hänen miehuutensa alkaa rakentua siitä. Mutta ei sen tarvitse olla kamppailulaji, se riittää, et se on kontaktilaji. *Naurahtaa* Niinku jalkapallo tai jääkiekko. Kontakti on tärkee.

00:08:46

Potapoff: Ja se yhteisöllisyys. Ku itse puhuit juuri siitä turvallisesta yhteisöstä, turvallisesta piiristä, mihin, missä voi olla ihan oma itsensä. Ja sehän luo myös sellasta terveellistä pohjaa semmoselle nimenomaan, esimerkiks osaamisen kasvulle.

Sarasvuo: Meillä oli Olarin seurakunnassa, vaikutti sellanen, hän oli aika iskuhumalainen, semmonen Olavi. Öö veti nyrkkeilytreenejä, siis semmoset pitkät kumisaappaat jalassa. Öö ja ihan pimeitä treenejä. Mut oli, oli siis ajoitukseltaan ja niinku siltä kehäosaamiseltaan täysin ylivoimanen. Siis se, että hän oli vanha mies jo, mutta kun se hänen ajotuksensa oli semmonen, et vaikka hän kuinka hitaasti ojens kätensä, niin aina sun lärvi oli siinä *nauraa* rystysissä kiinni. Öö hän suhtautu meihin niinku kuuluu suhtautua, eli me olimme poikia ja hän oli sen salin ainoa mies. Ne oli mahtavii ne treenit. Ja sit hän sano, että tota hän voi niinku opettaa teitä löytämään ittenne miehenä ja urheilijan alkuna ja ihmisenä. Mut hänel oli sellanen sääntö, et jos te täällä oppimaanne asiaa käytätte kadulla, niin hän vetää turpaan, ja sit on ikuinen porttikielto. Et näitä juttuja, mitä täällä treenataan, ei ikinä siirretä niinku perjantai-iltana…

Potapoff: Mm

Sarasvuo: …sinne Soukan ostoskeskukseen. Ja sit me otimme sen tosissaan. Ja sit hän ruokki sitä meidän todellista persoonaa. Kun hän näki, et mimmosia me olemme. Niin hän anto sille huomiota ja arvostusta. Ja hän antoi niinku sen, että kuka sinä olet, niin sen kasvaa. Hän rakasti meitä. Ja koska hän rakasti meitä, ja me kunnioitimme ja rakastimme vastavuoroisesti häntä, se oli ihan mahtavaa.

00:10:37

Potapoff: Kuten mä alussa totesin, sä olet kunnostautunut, ja usein menestyksekkäästi monella alalla. Oletko koskaan mielestäs yliarvioinut omaa osaamistasi, ja ikään kuin joutunut nöyrtymään haasteiden edessä?

Sarasvuo: Ihan jatkuvasti.

Potapoff: Miltä se tuntuu?

Sarasvuo: Öö… virkistävältä. Tietenkin nöyryyttävältä, onhan siinä paljon tämmöstä sielullista maitohappoa. Siis onhan se sillä hetkellä, kun se itselle paljastuu, niin sehän on karvasta. Nuorempana mä olin huonompi kantamaan sitä että. Mä muistan semmosia paniikkihäiriökohtauksia. Mä nimittäin muistan semmosia juttuja, et kun mä vaikka tein jonkun siis merkittävän, nimenomaan omasta, omien kykyjen ja ymmärryksen yliarvioinnin johtuvan virheen, vaikka Radio Cityssa. Niin mä koin sen niin ahdistavana, et kun vaikka Kimmo Helistö antoi mulle palautetta, niin mä karkasin kotiin nukkumaan. Siis mä lähdin kesken päivän vittu Kivenlahteen.

Potapoff: Mitä?

Sarasvuo: Juu juu! Siis mä olin kuitenkin pomon asemassa siellä.

Potapoff: *Nauraa*

Sarasvuo: Eli se on jännä kun mä huomaan, et mä oon tuomitseva joskus ihmisten heikkoutta kohtaan. Nykyisin. Setä tuomitsee. Ja sit mä oon muistellu, et hetkinen, et mä oon itte siis paljon vahvempi. Vitut oon. Nimittäin kun mä oon kattonu joitakin tämmösiä missä itse on menny siihen egoansaan, niin se on ollu niin raju nuorena se kokemus, et mä oon lähteny karkuun. Siis kirjaimellisesti. Tietenkin jos sä oot esimiesasemassa, niin sä voit sanoa lähteväs palaveriin, tai et ilmota mitään sä vaan katoat.

Potapoff: Mutta totuus on toinen.

Sarasvuo: Totuus on se, et mä ajoin sillä Opel Vectralla sinne fucking Kivenlahteen Maininkitielle ja säälin siellä itseäni. Ja nykyisin ei tuu ihan tämmösiä reaktioita, mutta siis mun taipumus juuri on yli-investoida siihen öö… omaan todelliseen osaamistasoon. Ja sit joskus mä selviydyn siitä, ei se joka kerta oo niin kuin crash and burn. Mut silloin ku se on, niin nykyisin se on ehkä enemmän raikastavaa ja virkistävää. Ja mä sain juuri eilen asiakkaalta äärimmäisen hienosti rakennetun, kriittisen, pettyneen palautteen. Ja, kyllä kirpas, mutta kyllä myös kasvatti. Ja se, *nauraa* ihan samalla tavalla kuin treenit, et jossei se treeni tee sua heikoks, niin et varmasti vahvistu.

Potapoff: Mm.

Sarasvuo: Ylivoimasesti parasta työtä mä teen silloin kun mä pelkään.

Potapoff: Mm.

Sarasvuo: Aivan heittämällä. Semmosta niinku eniten flow-tilaa, ja öö… sellasta mikä nyt mulle on mahdollista. En nyt sano et mä oon briljantti, mut se mikä on minun skaalassa mulle loistokasta, niin se ostetaan sillä, et mä oon etukäteen peloissani. Koska silloin mä oon valppaana ja hereillä, ja kaikki menee hyvin.

Sarasvuo: Mut sit on semmosia juttuja, joissa se perustaso on korkee, mä pärjään kyllä, ei ihmiset valita, mut mä tiedän et mulla ei oo sydän mukana.

Potapoff: Mm.

Sarasvuo: Ja se on kauhee, koska sit sitä, et jos se alkaa toistua, niin sit yhtäkkiä alkaa haaveilla, et voisko vaikka lopettaa tai tehdä jotain ihan muuta, tai et täähän on ihan hirveetä tää tämmönen itsensä, niinku pettäminen. Eli kyl mä pidän hyödyllisenä sitä, että muutaman kerran viikossa on ihan rehellisesti kusessa.

00:14:01

Potapoff: Miten tuollaisten tapahtumien jälkeen sä oot kalibroinu tilannetta ja löytäny semmosen uuden palon tekemiseen?

Sarasvuo: No joskus siin auttaa se, että osuu kohdalle semmonen tosi lahjakas ja herkkä ihminen, joka antaa kritiikkiä. Ja se sattuu, tietenkin. Ja saattaa herättää jopa vihantunteita. Mutta sitten ku siitä pääsee yli, huomaa että se on henkilökohtaisen tasonnoston paikka, et se on tullu taas ajankohtaiseksi. Mut sit on muitakin keinoja. Yks on se, et mä teen aika paljon tämmöstä niinku reflektio, meditaatio, päiväkirjatyöskentelyä. Ja sit mä koitan olla, en siis millään tavalla rankaiseva tai raippaava tai yliankara. Mut mä koitan olla niin kuin, no ankara siinä mielessä, et mä oon rehellinen itselleni. Ja sit mä huomaan, että tässä mä en oikeesti ollu täysillä mukana. Ja sit mä koitan lunastaa itseni siihen seuraavassa työssä. Mä ajattelen näin, että mä failasin tän edellisen, noh, ei siitä välttämättä siis tuu mitään muuta ku kiitosta. Tai joskus jos tulee jotain moitetta, niin se on melko vähäistä, ei se niinku lopeta niit suhteita. Mut mä ajattelen, et edellinen ku meni mun mielestä alle sen standardin, niin seuraava, niin kostoks, vedetään siis rajusti yli.

Potapoff: Ihan vaan sua itseäsi varten?

Sarasvuo: Joo joo. Mä tavallaan kostan sille osalle itseäni, joka haluais et yli ajan tää katois tää taikuus elämästä. Ja, se nyt ei oo oikeeta kostamista, mut se on siis semmosta, et mä haluun niinku muistuttaa itseäni siitä, mikä on a, mahdollista, ja b, mikä on välttämätöntä.

00:15:45

Potapoff: Onko tollasilla hetkillä ollut negatiivista vaikutusta sun tekemiseesi tai uskoosi itseesi ja osaamiseesi? Jääkö ne kalvamaan?

Sarasvuo: Joo, jää. Tota, se on noloa sanoa tää, mutta ikävä kyllä melko myöhään urallani törmäsin siihen tutkimukseen, jossa todettiin, että älykkäiden, kyvykkäiden, siis todella briljanttien ihmisten yks tunnusmerkki on se, että ne epäilee itseään kaiken aikaa. Typerykset ei epäile. Eli siis ihminen, joka on itseään kohtaan kriittinen ja vaikka ankara. Niin on tyypillistä, et semmonen ihminen, jota kalvaa se salainen alemmuudentunne tai on tämmöstä sisäistä epävarmuutta, jota hän kompensoi ulkoisella pätevyydellä. Niin se on tyypillistä, et se on älykäs ihminen, joka on riittävän herkkä ymmärtääkseen näitä kehitystarpeitaan. Ja sitten kun on niitä ihmisiä, joiden niinku sekä tekemisestä, että puheesta kun niiden kans keskustelee, et siitä itse olemuksesta paistaa, et ne ei ymmärrä epäillä itseään. Ne ei ymmärrä mennä sinne niinku kauhun tilaan, jossa sä tunnet itses alamittaiseksi. Ja sen takia ne on aika keskinkertaisia. Ne luulee, et tää riittää, mut ei se mihinkään riitä.

00:17:02

Potapoff: Mihin vedetään sitten raja tämmösen niin sanotun terveen epäilyn ja huijarisyndrooman välille?

Sarasvuo: Musta se on tää perfektionismi. Perfektionistit on pelkureita.

Potapoff: Mm.

Sarasvuo: Kato loppujen lopuks nii, joko niin että ne ilmottaa, et mä en lähesty rimaa lainkaan, eli hyppikää te, mä en enää hypi. Tai sitten se perfektionisti itseltäänkin salaa laskee rimaa niin alas, et hän näyttää siis täydelliseltä. Et hän ei suostu menemään sinne haavoittuvaisuuden ja epävarmuuden ja epäonnistumisen valtakuntaan, mis ihmeet sit lopulta kuitenkin siemennetään. Siis mä en tarkota sellasta itse-epäilyä, joka halvaannuttaa ihmistä. Mä en tarkota siis sellasta niinku itseensä kohdistuvaa ankaruutta, joka estää osallistumasta. Vaan mä tarkotan sellasta, et on etukäteen viisaasti huolissaan, koska silloin siit voi tulla jotain hyvää. Sehän on, me tiedetään vaik näyttelijöistä, että tämmöset historiaan jääneet näyttelijät ovat usein olleet esiintymiskammoisia.

Potapoff: Mm.

Sarasvuo: Tauno Palosta aina sanotaan, et hän aina oksensi ennen kuin hän nousi, varsinkin myöhemmällä iällä, silloin ku standardi nousi, nousi, nousi. Niin öö, hyvin kokeneena veteraanina saatto oksentaa ennen kuin nousi näyttämön lavalle. Tai sir Lawrence Oliver oli tämmönen, et niin ikään siis, siis, fyysiset reaktiot siihen esiintymispelkoon olivat niin voimakkaat, et oksensi.

Potapoff: Tai Suomessa Kari ”Hissu” Hietalahti.

Sarasvuo: Kyllä. Eli siis, jää tää on, tää ei oo välttämättä nuorena, koska nuoruuteen liittyy tää hormonaalinen ja hermostollinen hybris, siis tää kuvitus, kuvitelma siitä kaikkivoipasuudesta. Mut

sit kun susta tulee todella hyvä jossakin, ja sun standardit nousee. Ja sä oot mestari. Niin sä alat viisaasti murehtia pieniäkin asioita. Eli, kyllä on hyvä olla huolissaan etukäteen. Se on tervehdyttävää, se on ihmistä virittävä tunne. Ja on hyvä jälkikäteen suhtautua kriittisesti siihen mitä tapahtu, jos vaikka vois oppia jotain. Mut sit et, jos tämä lähtee käsistä, eli, eli, eli se viisas, varautunut, öö… valpautta lisäävä huolestuminen muuttuukin siis ahdistukseksi ja estää osallistumiset, tai jälkikäteen syntyy sit niin voimakkaita häpeäntunteita, et sä et enää pysty käsittelee sitä. No sit se on menny yli. Ja se onki hankala sielt enää palata.

00:19:27

Potapoff: Histoa kertoo, et inttiaikoinasi toimit Ruotuväki-lehden päätoimittajana. Mikä sai sut ajautumaan tolle tielle?

Sarasvuo: Tarkkaan ottaen siis päätoimittaja oli komentajakapteeni Talari. Eli siellä kyllä siis pääesikunta…

Potapoff: Mm.

Sarasvuo: Siellä ei, upseerikokelaat ei sitä päätoimittamista tehneet, mut mä olin kyl toimittaja siellä. No siis öö… Lyhyt tarina on se, että menin ruotsinkieliseen armeijan dragaan, oppiakseni Ruotsin kielen. Se oli haastavaa, ku se oli Ruotsiks ja sit mä kuulin, et Ruotuväki-lehti hakee toimittajia. No sit mä haluun tonne. Ja sit öö… Mun siis sodanaikainen tehtävä reserviupseerina on propagandaupseeri. *Nauraa*. Mä oon propagandisti.

00:20:22

Potapoff: Olitsä aiemmin osoittanu omaavasi esimerkiksi kielellistä osaamista ja lahjakkuutta, sekä saanut kehoitusta lähteä kyseiseen suuntaan, vai oliko tässä vain kyseessä sattumien summa?

Sarasvuo: Ei, kyllä mä olin jo sitä ennen elättäny itseäni kirjoittamalla.

Potapoff: Joo.

Sarasvuo: Että mä olin tehny siis erilaisiin lehtiin juttuja. City-lehteen ja Länsiväylä-lehteen ja Iltalehteen, ja tämmöstä. Mulla oli vaihto-oppilaana semmonen opettaja, jota ilman mä en olis tässä. Siis mä voin sanoa, että voi sanoa, että kaikki se hyvä mitä on syntynyt, on tästä Mrs. Mary Myclaydysista. Hän oli seitsemänkymppinen. Jos hänellä oli semmonen paksu avainnippu jakkunsa taskussa, niin se saattoi painaa nelkytkiloa, mut hän oli aika tämmönen…

Potapoff: *Nauraa* Hoikahko.

Sarasvuo: Hän oli hyvin hoikka ja pienikokoinen, ja sitten oli reumatismia ja vaikka mitä, mutta. Ja hän opetti meitä ajattelemaan kirkkaasti ja hänen mielestään siis kirkkaan ajattelun happotesti on se, et osaatsä kirjottaa kirkkaasti. Jos et sä saa kirkasta lausetta aikaseks, niin sä et osaa

myöskään ajatella. Niin ja sit hän oli siis vaatimustasoltaan, hän oli aivan mahdoton. Meil oli kuuden liuskan jokapäiväinen, siis kun se oli tämmönen Franklin Bears college. Joka päivä piti tuottaa siis kuus liuskaa tekstiä, jota sit raadeltiin ja raiskattiin sit siellä niinku tunnilla. Eli idis on se, et me tehtiin tekstiä materiaaliks, jota sit silvottiin ja osotettiin miten kirjottaja on ollu laiska ja. Hän niinku opetti, et jos karsitaan kaikki virheet, niin jäljelle jää jotain kirkasta. Otetaan pois kaikki turha ja väärä ja…

Potapoff: Kill your darlings.

Sarasvuo: Niin, kyllä näin. Ja tota, se oli aivan, siis se oli vimmasta touhua. Että, kaiket illat kirjoteltiin, ja kirjoteltiin kimpassakin. Ja mä yritin, mä sain aina siis tosi huonoja arvosanoja, ja sit mä yritin sanoa, et Englanti ei oo mun äidinkieli. Se sano, et ei se oo munkaan äidinkieli, et opettele se kieli.

Potapoff: *Nauraa*

Sarasvuo: Sehän oli siis kreikkalaistaustainen. Mutta se on muokannut minut, ja sen takia musta tuli sanatarkka, ja sitä samaa asiaa mä tänäpäivänä toteutan. Mul on yli 200 ihmistä töissä, öö… Aikamoisista vaikeuksista selvitty. Se on se kriittinen ajattelu, minkä mä opin siltä Mrs. Mary Myclaydysilta.

00:22:43

Potapoff: Sittemmin olet tosiaan ollut töissä lehdissä, radiossa kuin televisiossakin, johon syntyi yksi tv-historian puhutuimmista ohjelmista: HPR. Miten sä Jari näet, vahvistiko menestys käsitystäsi omasta osaamisestasi?

Sarasvuo: Liikaa ja väärään suuntaan. *Nauraa*

Potapoff: No kuinka paljon sulle työn tekemisessä on ollu merkitystä onnistumisella ja menestyksellä?

Sarasvuo: No ensinnäkin, ihminenhän motivoituu onnistumisesta.

Potapoff: Mm.

Sarasvuo: Ihminen tarvitsee onnistumisia. Jos ponnistelulla ei oo mitään palkkiota, niin se ponnistelu kyllä loppuu.

Potapoff: Mm.

Sarasvuo: Et, mä oon ollu silläkin tavalla onnekas, että kun mä oon lopulta onnistunu, niin mä oon saanu siitä sitä myönteistä palautetta ja tunteen siitä, että kaikesta huolimatta mun jutut tyypillisesti on alkanu aika huonosti. Muistan kun toisen Hyvät, pahat, ja rumat -lähetyksen jälkeen semmonen

Jukka Kajava kirjoitti Helsingin Sanomiin, et hän ei ymmärrä miten televisioon päästetään ihmisiä, jotka eivät osaa puhua eivätkä ajatella. Sitten muuten ku HPR loppu, niin hän sano, että Hyvät, pahat, ja rumat ei tule millään tavalla jäämään suomalaisen television historiaan.

Potapoff: Kuinkas kävi.

Sarasvuo: Noniin. Tänä päivänä, nyt on 2021 loppuvuosi, jo, hookakkosella mennään, nii edelleen, säkin puhut HPR:stä, etkä Hyvistä, pahoista, ja rumista. Nii, kaikki mitä mä olen koskaan tehny, on alkanu tosi nolosti. Mun ensimmäisen lehtijutun kirjotti mun tyttöystävä, mun toisen lehtijutun kirjotti mun tyttöystävän äiti. Sit mä opin miten se tehään. Öö… Kyl se kuule on näin, et mä en oo alottanu, mä en oo elämässäni tehny mitään relevanttia ilman, että se ei olis alkanu mahalaskulla. Siis valmennukset, ja yrittäminen, ja radio-ohjelmat. Mä muistan ku Juha Tynkkynenki aina, siis hän oli lempeä kun hän oli mun esimies siellä Radio Cityssa. Mutta kun mä yritin niitä, hänel oli tämmönen ohjelma ku Lepakkomiehen vapaapäivä, lauantaisin. Mä tein lauantaina uutisvuoron siellä, ja se ei ihan sujunu. Siis tuli puhevaikeuksia. Juha laitto mut semmosen Ritva Koivusen, siis teatterikorkeakoulussa on tämmönen puheopettaja, Ritva Koivunen. Ei varmaan enää oo, koska se saattaa olla jo eläkkeellä, tai onkin. Se laitto Ritva Koivusen oppiin. Ei siit tullu mitään. Eli mun pointti on tää: mitään sellasta, mistä mua myöhemmin on kiitetty ja kovasti palkittu, niin mitään sellast mä en oo alottanu kauheen hyvin. Ja se alku on ollu siis kauheeta, noloa rimpuilua. Mut sitte, mä oon saanu tukea, työnohjausta, ja niitä onnistumisia. Ja sit ku on tullu onnistumisia, niin mä oon tarttunu niihin ku hukkuva oljenkorteen.

Potapoff: Mm.

Sarasvuo: Ja loppu on ollu sit semmosta, et ihmiset niinku sanoo, et helppo sun on, ku se puhuminen käy sulta luonnostaan. Ei muuten käy.